Luen Satakunta 2035 -tulevaisuussuunnitelmaa. Siinä ei tyydytä hymistelemään.
Miltä näyttää koulutus vuonna 2035?
”Koulutusjärjestelmää on kehitetty niin, että se vastaa maakunnan elinkeinoelämän tarpeita ja sitouttaa sitä kautta opiskelijoita jäämään satakuntalaisiksi ja käyttämään osaamistaan Satakunnan hyväksi. Kansainvälinen koulutustarjonta on keskittynyt kärkialoille ja Satakunnassa opiskelu on suosittua. Satakunta houkuttelee kärkialojensa sekä puhtauden, asumismukavuuden ja turvallisuuden brändillä asukkaita muualta Suomesta ja ulkomailta. Opiskelijalle asettuminen Satakuntaan on houkutteleva vaihtoehto.”
Nykytila-analyysissä todetaan: ”Yhteistyö kyllä onnistuu satakuntalaisilta, muttei ehkä tule luonnostaan. Pikemminkin vasta, kun se on välttämätöntä.” Vuosi 2011 - näin on. Mitä oikein tarvitaan, että välttämättömyys huomataan?
Tottakai yhteistyötä on tehty, monenlaista. On sekä toimivia juttuja ja yhteistyön pidemmälle viemistä että pieleen menneitä kokeiluja ja suurta turhautumista. Mutta silti: ihmettelen sitä, että edelleenkin voidaan minun mielestäni erikoisissa yhteyksissä miettiä pitäisikö yhteistyötä tehdä vai ei. Eikö se ole meidän elinehtomme – mielekkyyden ja myös jossain kohdin tarpeellisen satakuntalaisen itsemääräämisoikeuden elinehto?
Minua on neuvottu käyttämään jotain muuta sanaa kuin yhteistyö, koska se on niin kielteisesti latautunut. Ajattelin jatkaa yhteistyön välttämättömyydestä puhumista – tai ehkä vasta todenteolla aloittaa sen ja konkretisoida sitä. Kun puhun yhteistyön tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä, puhun toimivasta yhteistyöstä. Muuta ei kannata tehdä.
Anne
